Monet tärkeimmistä opeistamme tulevat, ikävä kyllä, rajujen pysäyttävien kokemusten kautta. Joskus voi toki oppia jotain myös toisten kokemuksista. Tässä vuoden tilinpäätös ja miten aion olla parempi ja armollisempi ensi vuonna. Toivottavasti tästä tarttuu jotain positiivista sinunkin kasvuusi.
Ensimmäinen opetus – bändi, jossa olemme enemmän kuin sooloiluidemme summa
Vuoden takainen vuodenvaihde. Läheisin kollegani, jonka kanssa olin tottunut jakamaan asioita päivittäin, lähti muihin hommiin. Oma työnkuvani muuttui hetkessä, kun piti ottaa haltuun ne kaikki asiat, jotka hän oli hoitanut.
Tämä ei ollut kuitenkaan raskainta. Suurin muutos oli päivittäisen keskustelukumppanin poistuminen. Ei ollutkaan ketään, jolle kertoa tapahtumista ja tekemisistä. Ei ketään, jonka kanssa pystyi pölyttämään ideoita ja ajatuksia. Suuri ahdistus ja yksinäisyyden tunne.
Mitä opin tästä ja itsestäni: Minulle on erittäin tärkeää, että voin olla välittömässä keskustelukosketuksessa toisten ihmisten kanssa. Sellaisten ihmisten kanssa, joilla on sama päämäärä. Sellaisten, joihin saan yhteyden silloin, kun ajatukset jäävät pyörimään tyhjänä kehää. Tässä ei ystävätkään voi auttaa. Heillä on omat työnsä eikä heitä voi joka päivä vaivata minun työ- ja tunneasioillani. Yksin aivoni eivät toimi enkä saa juuri mitään aikaan.
Miten ratkaisen tämän ongelmani? Etsin, tiedustelen ja tunnustelen, kunnes löydän ihmisen tai ihmisiä, jotka täyttävät tämän tyhjyyden. Tarvitsen ihmisiä, jotka ovat samaan aikaan ystäviä ja kollegoita. Seuraan välillä ihaillen sellaisia bändejä, joissa tämä tuntuu onnistuvan. Esimerkiksi JVG on kiinnittänyt huomioni tällaisesta symbioosista heidän julkisen viestintänsä perusteella. Sooloartistius ei minua kiinnosta, vaikka soolokeikka silloin tällöin voi olla ihan mukavaa vaihtelua.
Riskianalyysi: Etsin liian innokkaasti, tarraudun ja pelotan intensiivisyydelläni. Hyvän vuorovaikutuksen lisäksi pitää osata myös soittaa tai toisinpäin: hyvä ammattitaito ei yksin riitä.
Miten hallitsen riskit? Puhun (ja kirjoitan) tästä avoimesti. Hyväksyn, arvostan ja vaalin myös sellaisia suhteita, jotka eivät täytä kaikkia toiveitani. Voihan artisti tehdä monenlaista keikkaa erilaisissa komboissa. Jostain voi sitten muodostua jotain syvempääkin.
Toinen opetus – Mitä en halua kiikkustuolissa katua
2020 ensimmäinen ja toinen kvartaali. Tammikuussa eräänä perjantaina tunnin sisällä kaksi lähes identtistä puhelinsoittoa. Isäni ja anoppini siirrettiin saattohoitoon. Miten kerromme lapsillemme? Maaliskuun lopussa kymmenen päivän välein suru-uutinen. Miten kerromme lapsillemme?
Huhtikuussa kuuden päivän välein hautajaiset. Loppukevät asioiden järjestelyä, perunkirjoituksia, byrokratiaviidakossa haahuilua ja uuden elämänjärjestyksen opettelua. Paljon sellaisten asioiden pohdintaa, joissa työ ei näytellytkään pääroolia.
Mitä opin tästä ja itsestäni? Kun elämä pysähtyy, sillä mitä on työssä saanut aikaan ja mitä löytyy pankkitililtä, on hyvin vähän merkitystä. En muistele isääni hänen yrittäjyydestään, titteleistään ja omaisuudestaan. Muistelen hänen tukeaan, oppejaan, läsnäoloa, saatavuuttaan ja rakkauttaan – turvaa, mitä hän minulle tarjosi. Vain niillä on muistoissani merkitystä. Tiedän, että vaimoni ja lapseni ajattelevat samoin isästäni ja Mummosta. (Isäni täyttäisi juuri tänään 80 vuotta).
Miten toimin jatkossa? Itseni toteuttaminen työni kautta on minulle erittäin tärkeää. Vaikka rahaakin tarvitaan perheelleni, tuo työ minulle ennen kaikkea merkitystä. Se, että voin auttaa suurta joukkoa ihmisiä ja ratkaista lähes mahdottomia pulmia, tuottaa suurta mielihyvää. Jatkossa tämä ei saa tapahtua minulle kaikkein rakkaimpien kustannuksella. Ei enää yliväsynyttä ja poissaolevaa isiä iltaisin.
Riskianalyysi: Minussa on pahasti ylisuorittajan vikaa. Täysillä tai ei ollenkaan. Tavoittelen ylilaatua, jota kukaan ei huomaakaan. Överiyrittämistä, joka sitten menee laukaksi. Saatan myös vaikuttaa toisinaan yhtä vaativalta muita kohtaan, vaikka sille ei olisi mitään erityistä tarvetta.
Miten hallitsen riskit? Teen seinätaulun itselleni, jossa lukee ”Tämä on jo riittävän hyvä!”. Kerron tästä piirteestäni myös muille. No, he varmaan sen jo tietävätkin, mutta julkipuhuttuna se ei ole enää tabu. Tärkeämpää on se, että pyydän heitä sanomaan minulle, kun alkaa näyttää siltä, että taas Toni hieroo täydellistä sitä koskaan saavuttamatta.
Ei tätäkään kirjoitusta tarvitse seitsemää kertaa oikolukea ja editoida. Kaksi kierrosta riittää. Muistan miettiä ainakin kolme kertaa, ennen kuin esitän lisäparannusehdotuksia toisten tekemiseen. Anteeksi, en minä pahalla ole tarkoittanut, olen vain täydellistä tavoitellut sinunkin hyödyksesi. Hymiö.
Kolmas opetus – Älä yritä väkisin onnistua sellaisessa, mikä ei voi onnistua
Tämä on kaikista uusin opetukseni. Tuntuu myös yhdeltä voimakkaimmista, koska en ole ehtinyt tätä vielä työstää loppuun asti. Työstänpä sitten tekstiin.
Lapsuudenkodissani oli (lanka)puhelin. En muista siihen juurikaan puhuneeni. Joskus minut pyydettiin puhelimeen, mutta ne keskustelu jäivät lyhyiksi. Murahtelin vain yksittäisiä sanoja vastaukseksi. Eipä pyydelty poikaa jonkin ajan kuluttua enää jutustelemaan. Jos taas soitin jollekulle, oli se lähinnä jonkin tapaamisajan ja -paikan sopimista. Juttelut ja keskustelut hoidettiin sitten kasvokkain. Siitä olen aina nauttinut.
Kasvoin aikuiseksi. Muutin armeijan viemänä Helsinkiin, Lappeenrantaan ja Hämeenlinnaan. Matkapuhelimenkin hankin. Aluksi sellaisen salkun kokoisen. Silloin oli minuuttihintakin aika korkea, mutta minun laskuni olemattomia.
Armeijauran perua on myös kuulovamma. Vastenmielisestä puhelinpuhumisesta muodostui paniikintunteinen kidutushetki. Molemmille osapuolille, koska ärtymykseni tarttui.
Vaikka nykyisin kuulen tekniikan kehityttyä kuulolaitteen avulla paremmin, ei puhelinkammo ole lieventynyt. Itse asiassa se tuntuu vain pahenevan vuosi vuodelta. Mörkö kasvaa.
Moni kannustaa minua, että osaan puhua kovinkin sujuvasti, myös puhelimessa. Niin varmaan osaankin. Ongelman ydin on ihan jossain muualla. Jos vaikka soitan jollekulle ja hän ei heti pysty vastaamaan, menee minulla seuraavat tunnit sitten vastasoittoa odotellessa, puhelinta luurit päässä tuijotellessa. Kykenemättä keskittymään mihinkään muuhun. Jännittyneisyys kasvaa minuutti minuutilta. Nykyään jännitys voi alkaa jo tunteja ennen numeron valintaa. Jos hän ei kuitenkaan heti vastaa.
Tämän vuoden siirtyminen etäkokoustamiseen aiheutti ensin valtavan ahdistuksen. Miten minä nyt selviän?
Asia korjaantui yllättävän nopeasti. Menin vain kauppaan ja pyysin myyjää myymään minulle parhaat etätyökuulokkeet, joita hyllystä löytyi. Etätoimistoani ryhdyin varustelemaan siten, että ääni ja kuva on niin lähellä täydellistä, kuin budjettini sallii. Kotistudioni muistuttaa nykyään sodanjohtokeskusta.
Yhdeksän kuukauden opettelun jälkeen olen alkanut nauttia etäpalavereista melkein enemmän kuin livekokouksista. Ei matkusteluajanhukkaa, eikä taustahälyä.
Tästä ilmeiden ja eleisen lukemisesta päästään uuteen haasteeseen. Olen koko ikäni opetellut lukemaan toisia ihmisiä. Keskustelussa skannaan toista ihmistä tai joskus suurempaakin yleisöä. Kun aloitan virkkeen, tarkistan pilkun kohdalla, miten se vaikuttaa toisiin eli mitä he tuntevat ja pilkun jälkeinen muokkautuu sen mukaan. Tämä on minun vuorovaikutustaitoni ydin.
Nykyään on paljon erilaisia viestivälineitä, joissa käännöskyvystä pilkun kohdalla ei ole mitään hyötyä. Teamseihin, Messengereihin, Whatsappeihin, someihin ja sen sellaisiin pitää lyhytviestisyydestä huolimatta kirjoittaa pilkun jälkeisetkin asiat näkemättä muiden reaktioita. Reaktion odotteluunkin voi mennä tunteja tai joskus päiviä. Kammottavan piinaavaa aikaa odotella ruutua tuijottaen. En vain osaa.
Kysyin tätä eilen lapsiltani, 18 ja 15. Vastaus oli selkeä: ”Isi, sä et osaa ollenkaan kirjoittaa noihin ja käytät hymiöitäkin ihan väärinpäin. Mutta me tiedetään, että olet maailman kiltein, lämpimin ja välittävin isi kasvokkain.” Puhelinkeskustelua lasten kanssa ei ole koskaan oikein kokeiltukaan. Miten mahtaa käydä, kun muuttavat pois kotoa? Toivottavasti ei kauas.
Mitä opin näistä ja itsestäni? Kyvyttömyyteni näiden kammokanavien käyttöön lähentelee sävelkuuroutta. Niiden käyttöyritys ulkoisen paineen takia aiheuttaa usein enemmän haittaa kuin hyötyä.
Miten toimin jatkossa? Kerron tästä vammastani avoimesti kaikille. Voimme yhdessä pohtia, miten tämän aiheuttamat haitat minimoidaan. Toki joudun edelleen käyttämään näitä moderneja välineitä, mutta kaikki ymmärtävät, että täyttä positiivista tonikokemusta ei niiden avulla voida saavuttaa. Aina kun on mahdollista, hoidetaan viestintä kuvalla ja äänellä varustetulla instant-vuorovaikutusvälineellä.
Riskianalyysi: Jään jonkin tärkeä ulkopuolelle tai tekeminen kanssani koetaan turhan raskaaksi.
Miten taklaan riskin? Pyydän usein palautetta pikaviestinviestinnästäni. Etenkin siitä, miltä se tuntuu. Uskon, että voin oppia pikkuhiljaa paremmaksi.
Summa summarum – Miten käännät kovimmat paikat positiivisiksi oppimiskokemuksiksi?
Mitä yhteistä näissä kaikissa oli? Kovin rankkoja pysähtymisiä ja pitkää pohdintaa vaativia. Minulla on kolme keskeistä tapaa pohtia asioita. Yksin omassa päässäni ei tunnu tulevan oikein mitään valmista. Vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa asiat jalostuvat ja etenevät. Jäsentämällä ajatukset kirjoituksiksi, asiat monesti ratkeavat.
Tajuan myös nyt, että samalla kun olen vahingoittanut itseni, olen tahattomasti aiheuttanut mielipahaa myös muille. Anteeksi!
Oliko synkän oloinen tilitys? Se ei ollut tarkoitus. Minulle tämä pohdinta loi toivoa paljon paremmasta. Moni asia on tosi hyvin ja voi tulla vielä paremmaksi, kun olen vähän ymmärtäväisempi ja armollisempi itselleni ja muille.
Mitkä olisivat sinun kolme tärkeintä oppimiskokemustasi kuluneelta vuodelta? Mitä niistä opit? Miten toimit jatkossa? Mitä riskejä piilee ja miten ne taklaat?
Toivottavasti minun opeistani on jotain opittavaa sinullekin, ettei sinun tarvitse näitä samoja kokea.
Toni Hinkka
Kirjoittaja on johtamisen ammattimentori, joka liikkuu välillä aika syvissä. Jos haluat pohtia omaa kehitystä kanssani, ole yhteydessä.