“Valinnanvara tekee onnelliseksi”, kirjoittaa Rolf Dobelli kirjassaan Selkeän ajattelun taito. Niinkö? Entä pitemmän päälle?

Muistatko, kun lviimeksi ensit sinulle ennestään tuntemattomaan kaupunkiin? Illalla piti mennä syömään. Kävelit ensimmäisen ravintolan luo ja luit ovensuusta ruokalistan. No, oli ruokalista millainen tahansa, kävelit seuraavan ravintolan luo, koska eihän sitä nyt voi suoraan ensimmäiseen ravintolaan mennä? No, seuraava ravintola näytti liian tyhjältä, sitä seuraava liian täydeltä, sitten et tykännyt jostain muusta.

Lopulta huomasit kävelleesi tunnin, olevasi nälkäinen ja ilman ravintolaa. Mitä oli tapahtunut? Olit langennut valikoimaharhaan. Jokainen hylkäämäsi ravintola nosti mielessäsi rimaa ylöspäin eli vaatimuksesi kasvoi. Lopulta mikään ei kelpaa sinulle. Olen itse ratkaissut ongelman niin, että mikäli mikään neljästä ensimmäisestä ravintolasta ei tule valituksi, menen viidenteen. Sillä sipuli! Näin on menetelty usein silloinkin, kun olen ollut isommassa ryhmässä etsimässä ruokapaikkaa. Tyytyväisiä ovat olleet.

Valintaharha ahdistaa meitä muuallakin. Vanhempieni nuoruusaikaan 40-50-luvuilla oli vielä tyypillistä, että puoliso valittiin oman tai naapurikylän nuorista. Vaihtoehtoja oli ehkä parisenkymmentä, joista jokaisen tunsi lapsesta asti. Entä nyt? Sosiaalinen media tarjoaa nykynuorille miljoonia vaihtoehtoja ympäri maailmaa. On vaikea valita. Ongelma on niin vaikea aivoillemme, että ne typistävät valintakriteerit yhteen: fyysiseen vetovoimaan.

Fyysinen vetovoima ei välttämättä ole se tekijä, joka pitää pariskuntia yhdessä vuosikymmeniä. Siksi virhevalinnan mahdollisuus on suuri. Suuri se on toisestakin syystä: jos valitset miljoonasta yhden, kuinka voit olla varma, että valitsit oikein. Et mitenkään.

Tiistaina MTV:llä alkaneen Ensitreffit alttarilla -sarjan perusidea tuntui minusta alunperin älyttömältä. Katsottuani aloitusjakson vaihdoin mielipidettäni. Kysymys on kuitenkin vain kuuden ihmisen kokeilusta, johon he osallistuvat omasta tahdostaan ja ovat – oman ilmoituksensa mukaan – hyvin sitoutuneita avioliittoihinsa. Kun parit on valittu toisilleen monen asiantuntijan ja monen kriteerein voimin, eikö se ole vastuullisempaa kuin omaehtoinen miljoonasta valitseminen?

Nykyisissä 20-30-vuotiaissa on paljon niitä, jotka kaihtavat avioliittoa. On semmoisia, joita “kunnes kuolema erottaa” -tyyppinen ajattelu pelottaa, jotkut pelkäävät tilastojen valossa todennäköiseltä näyttävää avioeroa, jotkut prinsessahäiden kustannuksia. On myös sitoutumiskammoisia. Varsinkin viimeksimainitut säälittävät, sillä monet heistä ovat valmiita elämään avoliitossa pitkäänkin ja hankkimaan lapsia, ajattelematta että lapset ne vasta vanhemmilta sitoutumista vaativatkin. Ainakin 20 vuodeksi.

Suomen lain mukaan avioliitto on kahden esteettömän – ja tässä vaiheessa vielä eri sukupuolta olevan – aikuisen tekemä sopimus, joka voidaan yksipuolisella päätöksellä purkaa. Jos avioliiton halutaan kestävän, se vaatii töitä molemmilta osapuolilta. Aika näyttää, onko MTV:n uuden TV-sarjan konsepti kestävämpi kuin nykynuorten lähes satunnaisvalinnalta näyttävä järjestelmä.