Hyvä, kun sain kirjoitettua blogikirjoitukseni Ymmärrä viisikymppisen arvo ja kirjoitettua samasta aiheesta CxO:n uutiskirjeeseen, ilmestyi Kauppalehden uutinen tutkimuksesta, joka koski yli 45-vuotiaiden innostusta ja tehokkuutta töissään.

Stanfordin vierailevan tutkijaprofessori Niina Nurmen mukaan työntekijä on työntekijänä parhaimmillaan yli 45-vuotiaana ja kauan sen jälkeen. Tämän ikäiset ovat innostuneita ja sitoutuneita työhönsä. Itseohjautuvia, tuottavia ja innovatiivisia. Toivottavasti tässä laitettiin piste ikärasismille.

Mikä sitten mättää?

Olen itse ollut tilanteessa, jossa en voinut palkata yli 45-vuotiaita. IT-organisaationi keski-ikä taisi olla jotain 45 vuotta. Meitä oli kolme 31-33-vuotiasta ja seuraavaksi nuorimmat olivat 40-vuotiaita. Ja siitä ylöspäin. Oli pakko palkata itseäni nuorempia. (Tosin myöhemmin huomasin, että suurin piikki tuli juuri itseni ikäisten kohdalle. Mistäköhän syystä?)

Pyrimme siis tasaisempaan ikäjakaumaan. Organisaatiossa pitää olla nuoria ja vanhoja. Keski-iältään nuori organisaatio vanhenee sekin päivän päivässä mutta ongelma on siinä, että uskallusta puuttuu palkata itseään vanhempia, vaikka se tasapainottaisi ikäjakaumaa ja suoristaisi organisaation vääristyneitä maailmankatsomuksia. Vanhempi työntekijä saatetaan kokea uhkaksi laajemman kokemuksen vuoksi. Se on nuorempien itsetunnon puutetta, mutta minkäs teet?

Toisaalta ei tätä sivustakaan voi katsoa. Puhuttaessa työurien pidentämistä keskeltä, muistutetaan, että 45-vuotiaan joutuminen työkyvyttömyyseläkkeelle työperäisen masennuksen vuoksi syntyy työpanokseen aukko, jota ei voida korjata millään eläkeiän korotuksella. Sama aukko syntyy, jos 45-vuotias suistuu työmarkkinoilta ikärasismin vuoksi. 30-40-vuotiaat, joista nyt jo imetään mehut kuiviin, joutuvat tulevaisuudessa vielä kovemmille, kun huoltosuhde muuttuu huonommaksi. Siis jos asialle ei tehdä mitään.

Kova älämölö syntyi myös ehdotuksesta, joka olisi vienyt opintotuen toiselta tutkinnolta. Asiaa katsottiin vain opintotuen säästöjen näkökulmasta. Asiaa voi katsoa myös työuran pituuden ja työpanoksen näkökulmasta. Mitä aiemmin ihminen saadaan työputkeen, sitä pidempään he – lähtökohtaisesti – ehtivät siinä olla ja sitä suuremmaksi heidän työpanoksensa muodostuu.

Ongelma vain on siinä, että monen nuoren kohdalla ensimmäinen opiskelupaikka ei mätsää. Osittain se johtuu siitä, että nuoret eivät tiedä, mitä haluavat. Joissain tapauksissa nuori taas tietää ja haluaa paikkaan. johon haluaa moni muukin. Yhä uudelleen hakiessaan sitä tulee opiskeltua jotain muuta. Joskus sitä taas pääsee sinne minne haluaa, mutta ala ei tarjoakaan töitä. Haasteet ovat siis moninaiset, eikä tätä pidä tarkastella pelkästään opintotuen kustannuskysymyksenä. Esimerkiksi omana aikanani peruskoulun ja lukion opintojenohjaus oli niin surkeaa, että sen avulla en ikinä olisi päätynyt opiskelemaan Teknillisen Korkeakoulun Rakennusosastolle.

Voi olla, että nuorille pitäisi tehdä soveltuvuuskokeita tai profilointeja. Ensitreffit alttarilla -ohjelman kuuden sinkun kohdalla onnistumisprosentti oli 67 ja kaikki osallistuneet olivat vakuuttuneita matchingin onnistumisesta. Pitäisikö harkita opintojenohjaukseen ja ammatinvalintaan?