Kirjoitettuani tiistaina Humen giljotiinin toisesta puolesta, siitä että asioiden yritetään esittää olevan niin, kuin niiden pitäisi olla, päätin tällä kerralla palata Humen giljotiinin alkuperäiseen versioon: “Siitä, miten asiat ovat, ei voida päätellä, miten asioiden kuuluisi olla”. Tosiasioista ei voi johtaa moraalisia sääntöjä.
Silti näin tehdään jatkuvasti. Olemassa oleva olotila – status quo – on monen kehityshankkeen tai strategiatyön lähtökohta ja kiviriippa. Olemme tehneet suuria investointeja materiaaliseen ja henkiseen omaisuuteemme. Haluamme hyödyntää ne ensin loppuun ja sitten vasta on radikaalimpien ajatusten aika.
Moni strategiatyökin lähtee status quosta. Kartoitetaan perusteellisesti asioiden nykytila. Kun kartoitus on tehty ja läpikäyty, tarvitaan poikkeuksellisia henkisiä muskeleita hylätä se kokonaan ja tehdä tavoitetila tyhjältä pöydältä.
Monia menestyksekkäitä strategiakäännöksiä on tehty niin, että olemassaolevasta hyväksytään puolet ja toinen puoli tavoitetilasta asetetaan ilman suoraa yhteyttä nykytilaan. Näin ihmisille jää jotain tuttua ja turvallista. Toki nykytilasta jääviä asioitakin kehitetään eteenpäin mutta kysymys on usein vain pienestä parantamisesta.
Mutta jos strategian tavoitetila asetetaan kokonaan nykytilasta johdettuna, lopputuloksena on status quon jatkaminen. Nykyistä halutaan vähän viilata, mutta sen enempää ei uskalleta mukavuusalueelta astua ulos. Jos vaikka kaikki menisi pilalle.
Pahimpia ovat tietysti menestyneet yritykset. Ne ovat luoneet mielestään ainutlaatuisen ja maailman tappiin kestävän konseptin, joka menee pilalle, jos siihen koskee. Vaaditaan radikaaleja visionäärejä ja tervehenkistä innovaatiokulttuuria, jotta menestynyt yritys alkaa uskoa, että menestys ei olekaan vanhan tuotteen puskemista maailmalle uudessa paketissa, vaan asiakkaiden tiedostettujen ja tiedostamattomien tarpeiden oikea-aikaista täyttämistä.
Status quo haittaa myös päätösten analysointia historiaa tutkittaessa: koska tunnemme esimerkiksi toisen maailmansodan lopputuloksen, arvostelemme päätöksenteon hyvyyttä sen eikä päätöksenteon hetkellä käytettävissä olleen tiedon tai realiteettien perusteella. On helppo sanoa, ottaen huomioon sodan lopputuloksen, että Suomen ei olisi koskaan pitänyt osallistua siihen. Sen sijaan vaikeampi on kertoa, miten valtionjohtomme olisi pitänyt menetellä, jotta lopputulos olisi ollut parempi kuin se, mikä saatiin.
Elämme mielenkiintoisia aikoja. Digitalisaatio on siirtynyt nopeaan vaiheeseen, jossa vanhoja toimintatapoja joko sementoidaan tietotekniikalla tai uudistetaan rajusti uusia tietoteknisiä mahdollisuuksia hyödyntämällä. Nykytilasta on yhä vaikeampi johtaa sitä, miten asioiden pitäisi olla. Joidenkin asioiden kohdalla on vanha hylättävä ja siirryttävä radikaalisti toisenlaiseen ajattelutapaan. Digitalisaatio – tietotekniikan hyödyntäminen sille ominaisella tavalla – antaa siihen myös mahdollisuudet, kunhan vapautamme ajatuslukkojamme.