Yksi elämän perusmotiiveista on idealismi eli epäitsekäs käyttäytyminen muiden hyväksi. Idealismi vaikuttaisi olevan vain ihmiskunnalle ominainen piirre. Idealismista motivoituvat ihmiset haluavat tehdä maailmasta paremman paikan jälkipolville riippumatta siitä, onko heillä omia lapsia vai ei.

Vaikka kaikissa ihmisissä on idealismia, joillakin tämä tarve on hyvin matala. Tällaiset ihmiset eivät halua työskennellä yhteiskunnan hyväksi. Heitä ei juurikaan kiinnosta politiikka tai vähempiosaisten auttaminen vaan he ovat “sosiaalisia realisteja”. He uskovat, että epäoikeudenmukaisuus on valitettavaa, mutta kuuluu elämään. Heitä motivoi omasta itsestä ja lähipiiristään huolehtiminen maailmanparantamisen sijaan. Heidän mielestään heikompiosaisten pitäisi “ottaa itseään niskasta kiinni”, eikä olla niin riippuvaisia muiden avusta.

Suomessa on paljon ihmisiä, joilla on matala idealismin tarve. Työyhteisöissä realismi voi ilmetä mm. vahvana haluna tehdä sellaisia tehtäviä, joista seuraa jotain konkreettista hyötyä itselle tai omalle tiimille lyhyellä aikavälillä. Työpaikkarealistit eivät hevillä innostu suuremman hyvän tavoittelusta, ja he saattavat pitää yhteisiä arvokeskusteluja turhana haihatteluna ja ajan haaskaamisena.

Käytännön vinkkejä realistististen ja yksilön omaa vastuuta arvostavien ihmisten motivoimiseksi:

• Arvosta heitä siitä, että he näkevät monet asiat hyvin realistisesti.
• Kerro heille, mitä konkreettista käytännön hyötyä heille itselleen tavoitteiden saavuttamisesta on.
• Anna heille tehtäviä, joiden hyvä suorittaminen edellyttää omien intressien eteen työskentelyä.
• Hyödynnä heidän haluaan painottaa realiteetteja tilaisuuksissa, joissa he saavat kommunikoida asioiden faktat juuri sellaisina kuin ne ovat.

Lopuksi: Steven Reiss’n näkökulma on, että ihmisen onnellisuus riippuu siitä, kuinka hyvin hän pystyy toteuttamaan elämän perustarpeensa juuri siinä määrin, kuin ne häntä ajavat. Ne, joilla on matala idealismin tarve ovat siis onnellisia voidessaan olla juuri niin realistisia ja itseensä keskittyviä kuin haluavat.

Kuitenkin monet onnellisuustutkimukset painottavat epäitsekkään muiden auttamisen ja suuremman merkityksellisyyden tärkeyttä. Liittyykö siis hyvin matalaan idealismiin psyykkisiä riskejä, kuten masennusta? Selittyykö osa yhteiskuntamme tämänhetkisistä ongelmista matalalla idealismilla ja kyynisyydellä? Ja jos näin on, mitä voimme tehdä, että tulevilla sukupolvilla olisi nykyistä korkeampi idealismin tarve?