On tullut ihmetellyksi johtajia, jotka itsevaltaisesti johtaen vievät aikanaan perustamaansa yritystä kohti tuhoa. Useimpien tilannetta seuraavien mielestä tie kohti täydellistä tuhoa on ollut pitkään nähtävissä. Mutta ruorista tiukasti kiinni pitävä johtaja ei sitä itse näe. Hän jatkaa epätoivoisesti harvenevien joukkojensa johtamista eikä suunta muutu. Miksi?
Huomaan itsekin välillä käyttäytyväni samalla tavoin. Kun on ollut aloittamassa jotain tai laittamassa uuden tuotteen tai järjestelmän alulle, tuntee vähintään “lukkarinrakkaudeksi” kutsuttua tunnetta sitä kohtaan. Haluaa asian menestyvän, koska itsellä on tunnesiteitä asiaan. Vaikka lukkarinrakkaus onkin luonteeltaan pikemminkin hiukan etäistä kuin hyvin läheistä, lukkarinrakkauskaan ei estä halaamasta asiaa kuoliaaksi.
Bernard Lievegoed (kirjassaan Organisaation elämänkaari) kirjoittaa pioneeriyrittäjästä. Henkilöstä, joka on perustanut yrityksen ja johtaa sitä edelleen. Pioneeriyrittäjä on ollut aluksi firmansa ainut työntekijä, joten hän on hoitanut aluksi sen kaikkia tehtäviä ja saattaa kokea itsensä kaikkien alojen asiantuntijaksi. Häneltä kysytään myöhemminkin neuvoa kaikkiin asioihin ja hänelle kehittyy halu pitää kaikkia naruja käsissään.
Pioneeriyrittäjä ei jaa valtaansa. Hän palkkaa kyllä itselleen oikeita ja vasempiakin käsiä, samantyylisiä ihmisiä kuin itse on, mutta valtaansa hän ei heille jaa. Pioneeriyrittäjä mittaa omaa menestystään yrityksensä menestyksen kautta: kun yritys menestyy, hänkin menestyy ja päinvastoin. Yritys on hänen henkilökohtaisen menestymisensä mittari.
Yrityksen pioneerivaihe kriisiytyy jonain päivänä. Se voi alkaa pitäaikaisen asiakkaan menettämisellä, tai maailman muuttumisella tavalla, joka ei sovi pioneeriyrittäjän maailmankuvaan. Firma kasvaa ja ottaa uusia ihmisiä töihin, heidän mukanaan koulutettuja ihmisiä, joilla saattaa olla hyvinkin poikkeava käsitys johtamisesta ja yksilön vastuusta. Pioneeriyrittäjän mahdollisuudet pitää kaikkia lankoja käsissään heikkenee edelleen. Voitot pienenevät, konfliktit yleistyvät, asikkaat valittavat eikä valituksiin reagoida, joustavuus heikkenee, tieto ei kulje ja työmotivaatio heikkenee kaikilla tasoilla.
Surullisinta on, että vaikka pioneeriyrittäjä näkee tuhon merkit, hän ei joko osaa tai halua muuttaa suuntaa. Hän saattaa nimittäin kokea, että “koska minä olen tämän luonut, minulla on oikeus tämä tuhotakin”. Niinpä: “minä” on pioneeriyrittäjän sanavarastossa useammin käytetty sana kuin “me”, sillä yrityksen nimikin tarkoittaa häntä itseään.
Kaikkein surullisinta tässä leikissä on se, että siinä on pelissä monen suomalaisen työpaikat.
Jos johtajalla olisi huoli aito huoli työntekijöistään, hänhän tekisi kaikkensa – myös luopuisi vallastaan – yrityksensä jatkumisen hyväksi. Hän miettisi: olisiko selviytymismahdollisuudet paremmat ilman minua? Yritys voisi muuttua rajustikin, kunhan se löytäisi uuden tien, joka vie eteenpäin eikä tuhoon.
Eli kannattaa lopettaa ajoissa tuo kuoliaaksi halaaminen. Ja alkaa luopumaan, niin kipeää kuin se tekeekin. Luopuminen voi olla sitä todellista rakkautta.