En ole erityisemmin jääkiekosta kiinnostunut. En katso liigamatseja televisiosta enkä aitiosta. Mutta MM-kisat ja olympialaiset sytyttävät niin, että yleensä katson kaikki leijonien ottelut. Niin tänäkin vuonna.

On hienoa nähdä edustusjääkiekkojoukkueemme ja sen pelaajien kehittyneen vuosi vuodelta. Peli on kontrolloidumpaa ja syötöt osuvat usein suoraan vastaanottajan lapaan. Myös haastattelut ovat nykyään mielenkiintoista kuultavaa: sanavalmiit haastateltavat osaavat analysoida peliä ja kertoa onnistumisista, epäonnistumisista ja parannusehdotuksista.

Hyvä näin. Mutta tästä ei oikeastaan ollut tarkoitus kirjoittaa.

Tarkoitus oli kirjoittaa tilastoista. Niistä joita ennen peliä ja pelin aikanakin kerrotaan pelaajista. Maalivahtien torjuntaprosenteista. Muiden pelaajien tekemistä maaleista, syöttöpisteistä ja plus-miinus-tilastosta.

On se hurjaa luettavaa, jos on vaikkapa tehnyt seitsemän maalia ja neljä maaliin johtanutta syöttöä yhdeksässä ottelussa. Tai saavuttanut torjuntaprosentin 94. Tai voittanut yhdeksän ottelua putkeen. Hienoja suorituksia kaikki.

Mutta nuo kaikki ovat tilastomerkintöjä. Ne kertovat, mitä on saatu aikaan.

Olen joskus aikaisemmin kirjoittanut siitä, että olen oppinut arvostamaan ihmisiä pikemminkin heidän aikaansaannostensa kuin heidän koulutuksensa ja perhetaustansa vuoksi. Minä toimin näin, jotkut toiset toisin.

Mutta se mitä on saatu aikaan ei ole tae tulevasta. Suomen leijonien maalivahti Mikko Koskinen ylsi finaalissa hienoon 96,8 % torjuntatasoon. Valitettavasti se ei riittänyt, sillä vastustajan maalivahdin torjuntaprosentti oli tasan sata. Eikä se, että Suomen joukkue teki yhdeksässä ottelussa 37 maalia – keskimäärin 4,1 maalia ottelua kohden – taannut finaalissa meille yhtään maalia. Tulos oli nolla maalia.

On tärkeää ymmärtää, että tulevaisuutta arvioitaessa menneet meriitit ovat vain tilastomerkintöjä, eivät tae mistään. Totta kai todennäköisyydet ovat sellaisen puolella, joka on ennenkin saanut jotain aikaan. Sellaisen kanssa on turvallista lähteä uusiin haasteisiin. Mutta meidät mitataan joka päivä uudelleen – menneisyyden meriitteihin on tarpeetonta tuudittautua.

Ehkä kohtalokkain virheemme olisi uskoa, että koska ihmiskunta on tähän astikin onnistunut selviytymään kaikista haasteista, se tulee selviytymään jatkossakin.