Sattui käteen Geoffrey Reganin kirja Päin mäntyä, joka kertoo sotilaallisista tunaroinneista. Kirjan loppuun kääntäjä Heikki Tiilikainen on koonnut erikseen kotimaisia tunarointejamme, Reganin tunaroinnit ovat kansainvälisiä ja niidenkin joukosta Suomi löytyy.
Sotilaallisten tunarointien yleisin juurisyy näyttää olevan ylimielisyys. Sotilasjohtajat ovat häikäistyneet aikaisemmasta menestyksestään tai aliarvioivat vastustajaansa esimerkiksi etnisiin seikkoihin tukeutuen. He saattavat jättää olosuhteet tai teknologian kehittymisen kokonaan vaille huomioita kohtalokkain seurauksin.
Oma lukunsa ovat kyvyttömät johtajat. Moni on ylennetty pätevyystasonsa yläpuolelle; osa niin, että he tiedostavat asian itse, osa myös niin, että vain ympäristö tajuaa kenraalin olevan tehtäväänsä alamittainen.
Kirja on jaettu kätevästi kokonaisuuksiin, joiden otsikoinnista voi ottaa oppia minkä tahansa alueen johtamistyön pätevyyttä arvioitaessa:
- johtamiskyvyttömät johtajat
- hallitse ensin itsesi
- väärät tilannearviot
- tappion taktiikat
- tapattajat
- tamineitta taisteluun
- tuhoisat suunnitelmat
- poliittisten tasojen vastuuttomuutta
- tekevälle sattuu Suomessakin.
Yritysmaailman vastaavaa kirjaa odotellessa tuota listaa voi tosiaan soveltaa nykyjohtamiseenkin. On johtajia, jotka pelkäävät johtaa ja tehdä päätöksiä. On johtajia, joiden ei kuuluisi johtaa muita, koska heillä on kädet täynnä töitä itsessään. On johtajia, jotka eivät hanki tietoa päätöksenteon tueksi tai eivät luota hankkimaansa tietoon, vaan perustavat päätöksenteon virheelliselle tiedolle, uskomuksille tai toiveajattelulle.
On johtajia, jotka eivät osaa ottaa olosuhteita ja muutoksia huomioon ja on johtajia, jotka yliarvioivat oman organisaationsa suorituskyvyn. Myös menestyksen vaatiman taustatyön ja toiminnan edellytysten hallitseminen tuntuu osalle johtajista vieraalta. Osa johtajista ottaa vastuuta mutta osalle kelpaa vain onnistumiset, jolloin epäonnistumiset johtuvat ulkoisista syistä tai niistä vaietaan.
Johtamisen merkitys kasvaa murroskausien aikana. Elämme sellaista taas, kun digitalisaatio on siirtynyt nopeaan vaiheeseen. Mikael Jungner muistutti lauantain 19.3.2016 twiitissään, että: “Digitalisaatio tekee ihmisyhteisöille saman minkä ihminen teki maapallolle: pistää ravintoketjut uusiksi.”
Nyt on taas aika miettiä, mikä vanhasta ja turvallisesta on sellaista, mistä on pidettävä kiinni. Mikä taas on sellaista, josta on luovuttava. Mikä on sitä uutta, joka on otettava kiinni. Miten sitä on käsiteltävä niin, että omalle organisaatiolle avautuu tie huomispäivään?