Yhdysvallat kysyi 20.3.1943 Suomelta, luottaisiko maamme siihen niin paljon, että tahtoisi käyttää sen “hyviä palveluksia” (bona officia) päästäkseen irti sodasta? Takanahan oli Saksan tappio Stalingradissa.
Yhdysvaltojen kysymys oli yllättävä ja siihen vastattiin tiedustelemalla lisätietoja. Ymmärrettävää. Sen sijaan vähemmän ymmärrettävänä on pidetty sitä, että ulkoministeri Henrik Ramsay kiirehti saman tien Berliiniin kertomaan Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentropille Suomen saamasta yhteydenotosta.
Ramsayn peliliikettä ei ymmärretty edes vuonna 1943, kun Suomi oli vielä Saksan kanssasotija. Peliliike johti sekä Saksan että Yhdysvaltojen suhteiden viilenemiseen siitä huolimatta, että Yhdysvallat vastasi – Neuvostoliiton kanssa neuvoteltuaan – Suomen tiedusteluihin kielteisesti.
Selvyys asiaan tuli vasta vuosikymmenten päästä. Ulkoministeri Ramsay sai Yhdysvaltain asianhoitajalle 20.3.1943 saapuneen viestin Päämajan viestitiedustelutoimistolta tulkittuna lähes samantien kuin asianhoitaja Robert McClintock sen sai. Suomi siis kykeni lukemaan Yhdysvaltojen salakirjoitettua viestiliikennettä. Päämajan viestitiedustelutoimisto oli kuitenkin lisännyt selvityksen loppuun, että sanoman pystyi avaamaan myös Saksan radiotiedustelu.
Niinpä tietysti! Suomen terävin kärki tajusi, että viesti on joka tapauksessa Saksan tiedossa. Kannatti siis luotettavan kumppanin tavoin käydä tunnustamassa asia Berliinissä – eikä yrittää salata sitä.
Tapahtuma on aika lähellä aikaisemmassa blogikirjoituksessani antamaani neuvoa: Ole ensimmäinen, joka kertoo huonot uutiset! Ensimmäinen tarina jää yllättävän hyvin elämään ja siksi kannattaa olla sen ensimmäisen tarinan kertoja, vaikka saisikin paskaa silmilleen. Kannattaa ottaa ja pitää aloite käsissään ja kertoa ensimmäisenä huonot uutiset, ennenkuin kukaan muu ehtii.
Miksi tämä toimii? Selitys löytyy Rolf Dobellin kirjasta Selkeän ajattelun taito. Kysymys on ankkuroinnista. Kuulija ankkuroituu ensimmäiseen tarinaan yllättävän tiukasti kiinni. Sitä pidetään todempana kuin myöhemmin esitettyjä versioita, vaikka todenperäisyys menisikin toisin päin.
Tulipa vielä mieleen, että asiaan liittyy sanonta: Älä ammu viestintuojaa! Sehän on tarkoitettu ohjeeksi tuolle esimiehellesi, jolle siis riennät kertomaan ensimmäisenä versiosi huonoista uutisista. Vaikka huonojen uutisten kertojista ei tykätä, ei vika (ainakaan aina) ole viestin tuojassa.
Katynin suo ja diplomaattisuhteet
Tuo alun tarina on Kauko I. Rumpusen toimittamasta kirjasta Vaikeita päätöksiä. Suomen ja Yhdysvaltojen välien kiristyminen oli johtaa keväällä 1943 diplomaattisuhteiden katkaisemiseen. Yhdysvaltojen asianhoitaja McClintock oli jo varannut pääministeri Ramsaylta audienssin 25.4.1943 klo 16 tuota tarkoitusta varteb. Mutta tuon päivän aamuna tuli Yhdysvaltain pääministeri Gordell Hullilta sähke, jossa peruttiin diplomaattisuhteiden katkaisu. Mitä oli tapahtunut?
Edellispäivänä Neuvostoliiton Washingtonin suurlähettiläs Maxim Litvinov oli julkaissut neuvostohallituksen päätöksen katkaista diplomaattisuhteet Lontoossa toimivaan Puolan pakolaishallitukseen. Eripura hallitusten välillä johtui siitä, että Puolan upseerit, joiden piti olla uudelleenkoulutettavina Neuvostoliitossa, löytyivätkin teloitettuina Katynin suolta. 21 857 ihmistä.
Yhdysvallat ei halunnut yhdistää Suomen diplomaattisuhteiden katkaisua millään tavalla tuohon Neuvostoliiton ja Puolan väliseen sotkuun. Siksi tämä diplomaattisuhteiden katkaisu jäi tekemättä – sillä erää. Asia tuli ajankohtaiseksi uudelleen kesällä 1944 – ja toteutettiin.
Ihmeellisiä ovat nuo historian kiemurat.