Kirjoitin viikko sitten yhdistysten erilaisista jäsenistä otsikolla ”Yhdeksän hyvää ja pahaa yhdistystyyppiä” (lue tästä). Ajatuksena oli valottaa lähtökohtia yhdistyksiä iäti vaivaavista tekijäresurssipulasta.

Oli siis tärkeää ymmärtää, että yhdistyksessä ollaan tai ollaan olematta monista eri lähtökohdista. Nyt pyrin purkamaan osiin esteitä osallistumiselle ja esteidenraivauskeinoja.

Täältä pesee:

  1. Tuppaantumattomuus – On paljon ihmisiä, jotka eivät tuppaa itseään tuputtamaan, jos ei pyydetä. Saattaa olla jopa hyvin supisuomalainen ominaisuus. Ruvetaan siis pyytämään monikielisesti ja monimediallisesti.
  2. Pyytämättömyys – On ehkä vielä isompi joukko suomalaisia, jotka eivät kehtaa pyytää. Sehän on kuin myymistä ja sitä jos mitä suomalainen karsastaa kotona ja maailmalla. Ihme, että suomalaiset eivät ole kuolleet sukupuuttoon, kun ei kehdata edes saatille pyytää. Paitsi rohkaisuryyppyputken jälkeen, mutta siitä on harvoin apua (vapaahehtois)työtehtävissä. Ruvetaan siis myymään pyytämään ihan rohkeasti. Tuskinpa siitä turpaan tulee. Muutamien rukkasten jälkeen saattaa jopa flaksi ruveta käymään.
  3. Tietämättömyys – On vain pieni joukko ihmisiä, jotka tietävät mitä kaikkea yhdistyksessä tehdään ja voisi tehdä. Moni tekisi mielellään, kun tietäisi sopivaa tekemistä olevan. Kerrotaan ja listataan siis pieniä ja vähän isompiakin tehtäviä, joihin ilomielin tekijöitä otetaan. Toki on ihmisiä, jotka vasiten haluavat pantata tietoa omaan asemaansa varjellakseen. Paradoksaalisesti tämä usein vaarantaa sen aseman lopulta kokonaan.
  4. Piilo-osaaminen – Tietämättömyys toimii toisinkin päin. Ei edes tiedetä mitä kaikkea piilevää osaamista jäsenistössä on. Siellähän voi olla vaikkapa myynnin, markkinoinnin tai viestinnän huippuammattilaisia, jotka voisi pienellä imartelulla saada mukaan. Toki on aina ihmisiä, yhdistyksissäkin, jotka eivät siedä itseään parempia osaajia lähellään. Samallahan omat osaamisvajeet voivat korostua. Tälle on synonyymikin: heikko itsetunto.
  5. Puhkikaluaminen – Kun tekijöitä on vaikea saada, revitään niistä poloisista, jotka lupautuvat mukaan, kaikki irti. Jäljelle jää vain puhkikaluttu loppuun palanut raato. Annetaan siis mahdollisuus osallistua sillä määrällä, mitä kullakin on kulloinkin annettavanaan.
  6. Kutsu kaaokseen – Monesti ihmisiä maanitellaan tehtäviin ja kun hän sinne sitten muilta kiireiltään saapuu, ei tekemistä olekaan tai se on äärimmäisen tehotonta. Tehottomuus on toki joskus kivaakin vastapainoa suorituskeskeiselle elämälle, mutta kiireen keskellä usein vain keljuttaa. Enpä osallistu toiste.
  7. Tasa-arvottomuus – Liian usein jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin muut. Työelämässä johtajilla on monia etuisuuksia, joita on vaikeaa modernissa maailmassa enää hyväksyä (oma kerros, kulmahuoneet, kabinetit, parkkipaikat, ökyautot jne.). Vielä vähemmän hyväksyttävää elitismi on yhdistyksessä.
  8. Tapaehdottomuus – On ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että heidän tapansa toimia on parempi kuin muiden tavat. Arvotyranneiksikin heitä voidaan kutsua. Mitä idiootimpi sitä ehdottomampi. Työelämässä näitä kutsutaan monesti mikromanagereiksi. En nyt muista viittasiko tuo mikro tarkastelutarkkuuteen vaiko aivojen kapasiteettiin – ehkä molempiin.
  9. Viestintämokat – Ensin pyydellään, mutta sitten ei tarjota tietoa: miten, missä ja milloin. Enpä ole vielä koskaan kuullut liian hyvästä viestinnästä. Hyvä ennakoiva viestintä taas vie jopa vähemmän aikaa kuin huono tulipaloja sammuttava viestintä. Toki se vaatii toiseensamaistumiskykyä ja vähän osaamistakin.
  10. Ankeuttajat – vähänkin isommassa joukossa on aina ihmisiä, jotka tahattomasti tai tahallaan kylvävät mielipahaa ympäristöönsä. Vapaaehtoiset kun ovat lähes täysin lainsuojattomia ja siten otollista maaperää sadistinarsistikiusaajille.

Siitä vain esteidenpurkamistalkoisiin ja yhdistys täyteen kukoistukseensa.

Kirjoittaja on viimeistelemässä Yhdistysjohtamisen opas -kirjaa, joka julkistetaan lauantaina 24.9.2016.

Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Valikko