Pari päivää sitten vietetty Suomen itsenäisyyden 99. vuotispäivä laittoi miettimään, miten suhtaudumme tuohon kolmasti taisteltuun itsenäisyyteemme. Pidämmekö sitä liikaakin itsestäänselvyytenä?

Koulun historiasta opimme, miten Suomi taisteli vapaus-, talvi- ja jatkosotansa ja selvisi niistä itsenäisenä valtiona. Noista tarinoista on tullut jo liturgiaa ja mieliimme on saattanut iskostua, että “niinhän sen pitikin mennä”.

Seppo Hentilä Tiede-lehden numerossa 9/2016 kehotti menemään valistuneen suomalaisen saappaisiin marraskuussa 1917. Sen hetkisessä tilanteessa maallamme oli kuusi mahdollista tulevaisuuden skenaariota: autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjän keisarikuntaan kuuluminen, autonomisena osana “porvarilliseen” Venäjään kuuluminen, kuuluminen osana bolshevikkien hallitsemaa sosialistista Venäjää, itsenäiseksi sosialistiseksi tasavallaksi julistautuminen, Saksan tuella itsenäistyminen saksalaisen kuninkaan johtamaksi Saksan protektoraatiksi ja itsenäiseksi presidentin johtamaksi tasavallaksi julistautuminen.

Tuo viimeksi mainittu ei ollut vaihtoehdoista todennäköisin, sillä sen toteutumiseen tarvittiin kolme ehtoa: Saksan piti hävitä maailmansota, bolshevikkien piti pysyä vallassa Venäjällä ja valkoisten piti voittaa Sisällissota.

Saksan häviöön saakka oli toteutumassa viimeistä edellinen vaihtoehto. Valtiojohto oli laittanut kaiken Saksa-kortin varaan. Saksalaiset tulivatkin ja auttoivat valkoiset voittoon sisällissodassa. He eivät tulleet hyvää hyvyyttään, he tulivat jäädäkseen. Suomi vapautui saksalaisista sen johdosta, että Saksa hävisi maailmansodan.

Ei riitä, että liturgia on istutettu mieliimme, se on istutettu myös historiantutkijoiden mieliin. Ja he ovat samanlaisia ihmisiä kuin me muutkin: ihmisiä, joiden mieli vierastaa uusia ja poikkeavia asioita. Viimeksi tällaisen tarjosi Antti Hietalahti kirjallaan Talvisodan salainen strategia.

Joskus takavuosina sattui antikvariaatissa käteeni Hans Peter Krosbyn kirja Nikkelidiplomatiaa Petsamossa 1940-1941 vuodelta 1966. Kirja kertoo, kuinka mestarillisesti suomalaiset taistelivat Neuvostoliiton pyrkimyksiä siirtää nikkelisopimus Petsamossa suomalais-neuvostoliittolaiselle yhteisyritykselle, kunnes Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 ja homma sen osalta ratkesi.

Krosbyn lukeminen avasi kysymyksiä: Miksi Neuvostoliitto antoi talvisodan aikana valtaamansa Petsamon rauhanteossa takaisin Suomelle? Miksi Neuvostoliitto alkoi vaatia yhteisyritystä pian rauhanteon jälkeen? Mistä saksalainen IG Farben yhtä-äkkiä ilmestyi kuvioihin? Langanpäitä jäi auki useampiakin.

Antti Hietalahden kirja antaa tähän vastauksia. Se selittää Saksan mukanaolon jo 1920-luvulta lähtien, kertoo Saksan riippuvuudesta mm. nikkelin tuonnista, Saksan pettymyksestä Suomen annettua nikkelisopimuksen brittiläiskanadalaiselle Mondille ja kuinka suomalaiset poliitikot päättävät pelata Petsamon nikkelikortilla Suomen hyväksi. Peli osoittautui sitten myöhemmin todella vaaralliseks, kun kuvioon tulee mukaan Molotov-Ribbentrop-sopimus, toisen maailmansodan syttyminen ja talvisota.

Talvisodan rauhanteolla Suomi teki maailmanhistoriaa. Se esti brittiläs-ranskalaisia joukkoja nousemasta maihin Narvikista ja hyökkäämästä Ruotsin malmikenttien kimppuun. Tätä Saksa tuskin olisi jäänyt odottamaan ja olisi hyökännyt Ruotsiin. Toinen maailmansota olisi sodittu Pohjoismaissa, lähinnä raudan ja nikkelin takia. Se olisi sopinut Ranskalle erinomaisesti.

Se, että sotatila jätettiin talvisodan jälkeen voimaan, ei Hietalahden mukaan ole sattumaa, sillä se mahdollisti Mondin sopimuksen purkamisen ja nikkelin myynnin Saksalle.

Hietalahden tutkimus toi esille uutta tietoa talvisodan ympärillä tapahtuneista asioista. Hietalahti kyseenalaistaa samalla vallitsevan historiakäsityksen, mikä aiheuttaa vastarintaa niiden joukossa, jotka ovat omat tutkimuksensa tehneet tuota historiakäsitystä orjallisesti oikeana pitäen. Senkin, mistä tuo historiakäsitys on peräisin, Hietalahti pyrki osoittamaan: Risto Rytin puolustuspuheesta sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä. Ryti oli syytetty ja vieläpä juristi, joten hän tiesi, ettei hänen tarvinnut tuossa asemassa puhua totta…

Maailmaan sopii tutkimusta, tietoa ja käsitysten uudelleenarviointia. Ilman niitä juutumme paikoillemme emmekä kehity. Hietalahti tarjoaa kuitenkin kaksi ilkeää kipupistettä meille suomalaisille: meillä oli mahdollisuus selvitä toisesta maailmansodasta Ruotsin tapaan sotaan osallistumatta, mutta möhlimme sen. Toisekseen; Saksan Barbarossa-operaatio ei olisi ollut mahdollinen ilman Petsamon nikkeliä. Auts!

Ihmiset voivat olla myötätuntoisia, valtiot eivät. Kun valtiot ovat liikkeellä, niillä on omat intressinsä pelissä. Se kannattaa muistaa historiaa tutkiessa mutta se on myös tätä päivää ja tulevaisuutta. Itsenäisyytemme ei ole itsestäänselvyys jatkossakaan: koetetaan siis suurvaltojen puristuksissa löytää jatkossakin se tie, joka pitää tämän tänään liki satavuotiaan valtion edelleenkin itsenäisenä.

Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Valikko