Vuonna 1924 Suomen Ilmailuvoimien teknillinen neuvottelukunta teki vierailun Pariisin Ilmailunäyttelyyn ja ihastui siellä Nationale Vliegtuig Industrie -nimisen lentokonetehtaan (N.V.I.) F.K.31-nimiseen koneeseen. Kone oli monitoimikone, joka siipeä vaihtamalla muuntui niin pommitus-, tiedustelu- kuin hävittäjäkoneeksi. Tuo piti saada ja äkkiä, sillä vuoden 1925 ennätyssuuret määrärahat piti sitoa johonkin ja vuonna 1921 ostetut Breguet-tiedustelukoneet piti korvata.

Hommat etenivät sitten pika-pikaa. Vaikka konetta ei ollut kukaan suomalainen edes lentänyt, ostettiin huhtikuussa 1925 kahdeksan konetta ja valmistuslisenssi. Lentokonetehtaamme väkeä kävi kesäkuussa toteamassa, että koneen suunnitelmat eivät olleet lisenssivalmistuksen vaatimassa kunnossa. Pariisissa opiskelemassa ollut lentokonetehtaamme johtaja komennettiin elokuussa Hollantiin vastaanottamaan kolmea ensimmäistä konetta. Kun selvisi, että koneet eivät olleet lähelläkään valmistumista, hänet komennettiin jäämään tehtaalle valmistelemaan lisenssiasioita. Jo syyskuussa hän lähetti Suomeen kirjeen, jossa arvosteli koneen suunnitelmia ja tehtaan suunnittelumenetelmiä.

Lokakuussa 1925 kolme suomalaista lentäjää komennettiin Hollantiin vastaanottamaan koneita. Yhtään ei ollut valmiina, mutta lentäjät pääsivät kuitenkin lentämään sentään prototyypillä. Lentäjien arviot olivat negatiivisia. Yksi kirjoitti kotiin: “Älkää odottako, ei näistä mitään iloa kyllä tule”.

Koneet toimitettiin Suomeen syyskuuhun 1926 mennessä. Selvisi, että vaikka kone täyttikin Hollannin ilmailuviranomaisten vaatimukset, se ei täyttänyt lähellekään Ison-Britannian ilmailuministeriön vaatimuksia. Laskelmien mukaan kone olisi hajonnut 6,8 sekunnin syöksyn jälkeen tai puuskaisella tuulella jopa vaakalennossa. Koneet päätyivät lentokieltoon vuonna 1927 lennettyään vähän, 10-50 tuntia per kone.

Jotta katastrofi olisi täydellinen, Ilmailuvoimien Lentokonetehdas laitettiin rakentamaan vielä neljä konetta lisenssillä. Koneet valmistuivat vasta 1930 ja osoittautuivat jostain syystä vielä hollantilaisiakin huonommiksi. Yhtään ihmishenkeä ei F.K.31:llä sattuneissa onnettomuuksissa menetetty, luultavasti siksi, että jokainen lentäjä tiesi ne hengenvaarallisiksi ja osasi suhtautua niihin varovaisesti. Koneen ominaisuuksiin kuului mm. että lentäjä ei nähnyt eteenpäin.

Koneet poistettiin vähin äänin vuonna 1932, jolloin eniten lentäneellä oli lennetty 5,5 tuntia. Konetta kutsuttiin “Koolhoveniksi” koneen suunnittelijan Frits Koolhovenin mukaan. Koolhovenista tulikin huonon suunnittelun tavaramerkki – ainakin suomalaisesta näkökulmasta.

Onko näistä opittu mitään?

Onko näistä asioista opittu mitään? Ilmavoimissa varmasti. Asiat nousivat 1930-luvun alun vuosina esiin ja johtivat puhdistuksiin, tosin epäoikeudenmukaisesti tuntuvalla tavalla enimmäkseen Valtion Lentokonetehtaan puolella, vaikka syypäät olivat enimmäkseen Ilmavoimien esikunnasta. Raakileiden sijaan siirryttiin toiseen ääripäähän: ostamaan koeteltuja tyyppejä, jotka sitten nopeasti vanhenivat käsiin.

Olen aiemminkin todennut, että maailmansotien välisen ajan ilmailujutuista voidaan ottaa analogioita 2000-luvun tietojärjestelmähankintoihin. IT-firmojen lupausosastot antavat liiketoiminnan johtajille sellaisia lupauksia, joita nämä haluavat kuulla. Oman IT-osaston asiantuntemusta ei käytetä tai heidän varottavia lausuntojaan ei oteta huomioon, vaan rakastutaan unelmaan, jossa kaupasta voidaan ostaa liiketoimintamuutos, joka vie organisaation maanpäälliseen paratiisiin. IT-firman omakaan lunastusosasto ei pysty täyttämään lupausosastonsa mainoksia mutta yrittää kuitenkin saada asiakkaan tietohallinnon kanssa kasaan jotain toimivaa.

Liiketoiminnan osallistuminen omaan kehitysprojektiinsa on vähäistä, monestakin syystä: 1. IT-asiat on ulkoistettu omalle IT-osastolle, 2. omat resurssit on viritetty operatiivisen toiminnan tasolle, joten kehittämiseen ei ole resursseja ja 3. myyjä lupasi, että järjestelmän käyttöönotto on helppoa.

Kiireessä tehdyt sopimukset on tehty IT-firman pohjille ja ne lähtökohtaisesti turvaavat IT-firman oikeudet. Jos hyvin menee, selvitään alkuperäiseen budjettiin – jos sellaista nyt edes oli – ehkäpä 3-5-kertaisella toteumalla. Pahimmassa tapauksessa osapuolet tapaavat leivättömän pöydän ääressä, jossa katsotaan, kummalla on paremmat paperit. Syntyneeseen tilanteeseen täysin syytön tietohallintopäällikkö on saanut jo kauan sitten lähteä.

Jos haluamme soveltaa tietotekniikkaa niin, että siitä saadaan aidosti hyötyä sen mahdollistamien toimintatapamuutosten kautta, meidän on tehtävä yhteistyötä. Yhteistyön edellytys on osapuolten välinen luottamus, joka kumpuaa onnistumisista ja toisen ammattitaidon kunnioittamisesta. Organisaatiojen pitää luoda toimivat päätöksentekoelimet ja foorumit päätöksiä edeltävälle keskustelulle.

Liiketoiminnan on ymmärrettävä, että esimerkiksi ERP-projekti ei ole IT-projekti, vaan liiketoiminnan kehitysprojekti ja osallistuttava projektiin asian vaatimalla innokkuudella ja vakavuudella. Tietohallinnon on puolestaan ymmärrettävä, että teknologia ei ole arvo sinänsä, vaan kaikki tehdään liiketoiminnan kilpailukyvyn varmistamiseksi – myös epäsuorasti liiketoimintaa hyödyttävät “IT-projekti”. Ja IT-firmojen on ymmärrettävä, että heidän on osallistuttava asiakkaansa ongelmien ratkaisemiseen, ei uusien ongelmien luomiseen.

Siinähän sitä työsarkaa onkin. Moni organisaatio on jo tällä tiellä, moni on vasta tien alussa.